Kirkostaeroamisvimma Rääkkylässä vuonna 1923

Kirkon julkisessa asemassa tapahtui merkittävä muutos, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Se ei kuitenkaan aiheuttanut pelättyjä suuria eroamisia. Rääkkylässä tilanne oli toisenlainen. Keväällä 1923 peräti 867 (11 %) seurakuntalaista erosi kirkosta vastaten lähes puolta saman vuoden Pohjois-Karjalan eroamisista. Tätä poikkeuksellista tapahtumaa on käsitellyt Antti E. Haikarainen pastoraalikirjoituksessaan v. 1934 ja Sirkku Muilu kirkkohistorian laudatur-tutkielmassaan v. 1976. Eroamisen syyt ovat kuitenkin jääneet hämäriksi.

Vuonna 1923 Rääkkylän kirkkoherrana toimi Frans Evert Blomberg ja pitäjänapulaisena Robert Immonen. Julkisesti Blomberg kertoi tuntevansa rääkkyläläiset siksi hyvin, että ”kukaan ei tule eroamaan seurakunnasta vaikka ne uhkailevat”. Kirkkoherra oli todellisuudessa hyvinkin huolissaan ja neuvotteli Robert Immosen kanssa uudenvuodenpäivänä 1923. Blomberg ehdotti, että molemmat papit puhuisivat eroajien kanssa erikseen pitkään, ja sen jälkeen eroajat vietäisiin pappilan saliin, jossa pidettäisiin polvirukoukset. Immonen ei innostunut esimiehensä suunnitelmista. Ehkäisevänä toimenpiteenä kirkkovaltuusto päätti helmikuussa nostaa reippaasti eronneiden hautaus- ja muita maksuja. Eronneet piti haudata lisäksi hautausmaan pohjoiskulmaan, ja heitä ei saanut haudata samaan aikaan kuin ”kristittyjä”.

Edellisenä vuonna oli tullut voimaan uusi papiston palkkauslaki, jossa siirryttiin luontaispalkasta rahapalkkaan, mutta vasta kun virka seurakunnassa tulisi avoimeksi. Sopimusteitse siirtyminen rahapalkkaan oli myös mahdollista aikaisemmin. Kirkkoneuvosto valitsi joulukuussa 1922 valiokunnan sopimaan palkkausasiasta. Seurakunnan oma valiokunta kuitenkin menetti otteensa, ja aloite siirtyi muihin käsiin. Eino J. Päivinen Jaamalta kutsui kahdella lehti-ilmoituksella rääkkyläläisiä seurakuntakokoukseen 19.2.1923 ”uuden pappeinpalkkauslain ja uskonnonvapauslain johdosta”. Paikalle saapui noin 500 henkeä, ja kokous valitsi oman toimikunnan toimittamaan kokouksen mielipiteen palkkauksesta papeille. Joukkoero seurasi Blombergin kielteisestä vastauksesta 10.3. Pastori Robert Immosen mukaan syy oli nimen omaan kirkkoherran taitamattomassa toiminnassa lähetystön tapaamisessa.

Rääkkyläläisten joukkoero kirkosta ajoittui maaliskuun lopun kahteen viikkoon vuonna 1923. Selvä enemmistö eronneista oli talollisia. Eroaminen oli suurinta Rääkkylän pohjoisosassa: Niemisessä ja Sintsissä lähes joka kolmas erosi. Vähäisintä eroaminen oli eteläosassa pitäjää, Sangenlahdessa, Haapasalmella ja Heinoniemessä sekä Varpasalossa. Eroamisliikkeen keulahahmoja olivat ainakin Eino J. Päivinen Jaamalta, Väinö Mikko Hirvonen Niemisestä sekä Benjamin Partio Hernevaarasta.

Seurakunnan palkkausvaliokunnalle tuli nyt kiire, ja kirkkovaltuusto päätyi 1.4.1923 hyväksymään papeille huomattavasti alhaisemmat palkat. Kriisi ei tästä kuitenkaan lauennut, ja ”Rääkkylän kirkostaeroamisvimmaa” käsiteltiin laajasti sanomalehdissä. Kirkkoherra Blomberg kirjoitti Karjalaisessa 26.4.1923 Rääkkylän ”luopioista”, että ”toiminta on lainvastaista ja vallankumouksellista. Rääkkylässä on se ollut selvää kiristämishommaa, joka ei ole lähtöisin Jumalasta vaan mammonasta.” Blombergin mielestä kyseessä oli maalaisliiton ”salaperäinen ohjelma”. Pastori Immonen taas katsoi eroamisen syyksi laumansa ”kovin alkeellisen henkisen tason”. Kokoomuslaisen sanomalehti Karjalaisen mielestä rääkkyläläisten toiminta oli ”suorastaan surkuteltavaa. Se ei osoita ainakaan kypsyneisyyttä eikä kristillistä mieltä.”. Keskeisenä kipinänä erovyöryyn näyttää olleen kirkkoherra Blombergin käyttäytyminen. Pastori Haikarainen kirjoittaakin vuonna 1934, että ”moni erosi seurakunnasta tai papista, kuten täällä on tapana sanoa”. Tapahtumat johtivat kirkkoherra Evert Blombergin lähtöön Rääkkylästä kesällä 1924 Porin lyseon lehtoriksi. Ensimmäiset paluut seurakuntaan ajoittuvat vuoden 1923 loppuun. Seuraavan kymmenen vuoden aikana 68 % eronneista oli palannut Rääkkylän seurakuntaan.

Rääkkylän kevään 1923 tapahtumilla on myös taustansa. Kirkkoherra Blomberg kirjoitti 1923, että ”papinvaali Rääkkylään hakiessani oli myös sangen kiihkeä, poliittinen”. Eino J. Päivinen kirjoitti samaan aikaan, että ”toinen papeistamme on tullut virkaansa vastenmielisesti eli toisin sanoen väkisin ilman todellista vaalin tulosta, Keisarillisen Senaatin päätöksen perusteella, joka on otettava huomioon Rääkkylän asioita arvosteltaessa.”

Simon Adolf Wirkkulan lähtiessä Viitasaaren kirkkoherraksi 1907 Rääkkylän kirkkoherran virkaa haki viisi pappismiestä. Kolmelle ehdokassijalle nimettiin Enonkosken vt saarnaaja Evert Blomberg, Kesälahden kirkkoherra Theofil Gideon Waren ja Nurmeksen kappalainen Gustaf Adolf Rossander. Kirkkoherran vaalissa heinäkuussa 1907 äänestettiin veroäyrien mukaan. Blomberg sai ääniä 1677, Waren 829 ja Rossander 2615 markan edestä. Blomberg keräsi ääniä lähinnä kirkonkylästä ja pitäjän keskiosasta, Waren pitäjän itä- ja eteläosasta, ja Rossander keräsi kannatusta kaikkialta. Kirkonkyläläisen kauppias Elias Hirvosen perikunta kannatti Blombergia 244 markalla vastaten lähes 15 % tämän äänisaaliista. Myös kauppias Pekka Kankaanrinta kirkonkylästä kannatti Blombergia 55 markalla. Pentti Hirvonen Jaamalta äänesti Warenia 41 markalla. Rossanderia tuki Toivo Tahvo Hirvonen Niemisestä 71 markalla ja Kustaa Kotilainen Oravilahdelta 59 markalla.

Rääkkyläläisiä odotti kuitenkin yllätys. Senaatti nimittikin lokakuussa 1907 Rääkkylän kirkkoherraksi vaaleissa toiseksi eniten ääniä saaneen Evert Blombergin. Arvailtiin, että ”hänen valitsijansa, jotka vaaleissa eivät saaneet ääntänsä kuuluviin, lähettivät rukouskirjeitä tuomiokapituliin ja silloiseen senaattiin”. Kirkkoherraksi nimitetty Blomberg oli tuolloin 43-vuotias, mutta maailmaa nähnyt. Hän oli opiskellut Berliinissä ja Greifswaldissa sekä toiminut merimiespappina New Yorkissa. Rääkkyläläisille hän oli tullut tutuksi ollessaan lyhyen aikaa pitäjänapulaisena 1898.

Evert Blomberg joutui pian vääntämään kättä rääkkyläläisten kanssa. Kirkkoherra halusi 1912 aloittaa Rääkkylän kirkon korjauksen. Puoltajat olivat pääasiassa kirkonkylästä ja vastustajat pitäjän itäosasta. Puoltajia edustivat Blombergia vuonna 1907 äänestäneet Pekka Kankaanrinta ja opettaja Antti Pesonen. Vastustajia edustivat Tahvo Hirvonen Venturista ja Eljas Laakkonen Sintsistä. Kirkko päätettiin lopulta korjata suunnitelmien mukaisesti.

Rääkkylästä voidaan ehkä hahmottaa tuolta ajalta eri suuntaan vetäviä voimia tai ”puolueita”: kirkonkylä–syrjäkylät, kokoomus–maalaisliitto. Blomberg sai kannatusta ja tukea kokoomuslaisilta ja kirkonkylästä ja vastustajia muualta. Evert Blombergin toiminta Rääkkylän säästöpankin isännistön puheenjohtajana 1910-1920 liitti hänet myös ”säästöpankkipuolueeseen”, kun monet vastapuolella olivat osuustoiminnassa mukana. Pitäjänapulainen Robert Immonenkin näytti selvää oikeistolaista väriä, ja Antti Haikarainen kertoo hänen paljastaneen jopa ”Osuuskassojen hyvinverhotun koronkiskomisen”! Blomberg saattoi sitoutua liiaksi taustavoimiinsa, ja jäi ehkä siksi vieraaksi enemmistölle tilanteessa, jossa kokoomus oli muutenkin menettämässä valta-asemiaan Rääkkylässä. Rääkkylän vuoden 1923 kirkostaeroamisten taustalla eivät näytä olleen niinkään uskonnolliset tai taloudelliset syyt, vaan kyseessä saattoi olla vastalause epäoikeudenmukaiseksi koetulle toiminnalle.

Juha Rouvinen